Parantajan Matka
Katariina Souri
UNIMYYTTI
Elämme sankareita palvovassa maailmassa. Sankarimyyttien suosio ja vaikutus on ollut todistetusti vahva jo vuosituhansia, ja epäilemättä voitokkaista sankarihahmoista on tarinoitu ja heitä nostettu jalustalle aina ihmiskunnan historian alkuhämäristä asti. Siirryttäessä kohti maskuliinin ja feminiinin tasapainoa, sankarin matkan, ns. monomyytin rinnalle nousee parantajan matka - Unimyytti.
+++
Monomyytti
Ensimmäinen kirjoitetussa muodossa jälkipolville säilynyt sankarihahmo on muinaisessa Mesopotamiassa hallinnut sumerilainen kuningas Gilgamesh, joka hurjassa ja pelottomassa maskuliinisuudessaan muistutti monin tavoin nykypäivän toimintasankareita. Nimettömäksi jäänyt babylonialainen runoilija kirjoitti savitauluihin tästä kaupunkivaltio Urukin kuninkaasta suullisesti kerrottuja tarinoita jo noin 4000 vuotta sitten. Myöhemmin tarinoista syntyi maailman vanhin eepos.
Gilgameshin hahmo muistuttaa monin tavoin kreikkalaisen mytologian kaksitoista urotyötä suorittanutta Herculesta. Gilgameshia pidettiin Herculeksen lailla puolijumalana. Hän oli komein ja vahvin kaikista, mutta ihmisten lailla kuolevainen. Kansansa parissa epäsuosiossa ollut ankara Gilgamesh nautti kilpailusta, voimainkoitoksista ja urheuden testaamisesta ja kohteli etenkin naisia ala-arvoisesti. Kansa kärsi ja rukoili, eivätkä jumalatkaan katsoneet hyvällä kuninkaan julmuutta vaan vastasivat rukouksiin luomalla Enkidun, metsän eläinten kasvattaman villimiehen, joka oli voimiltaan Gilgameshin veroinen, mutta luonteeltaan täydellisen viaton.
Feminiiniseen voimaan kytkeytynyt Enkidu kohtasi temppeliprostituoitu Shamhatin ja valaistui. Vähitellen Enkidu tutustui sivistykseen, oppi ihmisten tavoille ja päätyi haastamaan Gilgameshin taisteluun, jonka hävisi täpärästi. Samankaltaisuutta, mutta myös vastakohtaisuuksia toisissaan tunnistaen, miehet yhdistivät voimansa ja tavoittivat ylivertaisuuden. Sen avulla he kulkivat voittoisasti taistelusta toiseen, mutta jumalat eivät katsoneet tätä hyvällä vaan langettivat rangaistuksen ja tappoivat Enkidun. Surun murtama Gilgamesh joutui kuolemanpelon valtaan, muuttui epätoivoiseksi ja teki kaikkensa saavuttaakseen kuolemattomuuden. Kohtaamiensa haasteiden ja menetysten myötä Gilgameshista kasvoi viisas ja jalo kuningas, ja vaikka hän lopulta kuolikin, oli hänen maineensa suurena miehenä kuolematon.
Tarina Gilgameshista käsittää myös myyttiset kuvaukset suuresta tulvasta ja Nooan arkkia muistuttavasta laivasta eläimineen. On ilmeistä että se on toiminut inspiraationa lukuisille muille, myöhemmin kirjoitetuille tarinoille ja kanavoitunut eteenpäin kollektiivisesta tiedostamattomasta nousevien, helposti tunnistettavien arkkityyppisten hahmojen ja teemojen välityksellä.
Historiamme ensimmäinen nimeltä tunnettu runoilija oli kuitenkin nainen, sumerilainen ylipapitar Enheduanna, joka kirjoitti jumalatar Inannaa palvovia hymnejä. Inanna tunnettiin pyhän seksuaalisuuden, hedelmällisyyden ja sodan jumalattarena sekä temppeliprostituoitujen suojelijana, ja hänet kuvattiin usein alastomana. Miehiä vietellyt, impulsiivinen ja valtaa janoava Inanna laskeutui tunnetun myytin mukaan manalaan ja joutui siellä oman sisarensa Ereskigalin surmaamaksi. Tämän seurauksena kuoli myös koko luonto kasveineen, ja niin Inannan annettiin syntyä uudelleen - hänen uhrattuaan petollisen rakastajansa.
Muinaisten kertomusten kohdalla on vaikeaa vetää selvää rajaa luotettavan historiankirjoituksen ja myyttisten satujen ja tarinoiden välille. Kaukaiset historialliset tapahtumat ovat suullisessa kertomusperinteessä epäilemättä kasvaneet myyttisiin mittoihin ja vaikuttaneet vahvasti lukuisten myyttien syntyyn. Näin ollen myyteissä on usein kaikuja todellisista hahmoista ja tapahtumista. Toisaalta historialliset henkilöt ja heidän elämäntarinansa ovat saaneet voimaa ja väriä lukuisista muinaissaagoista, joskus jopa niin ettei ole täyttä varmuutta siitä, onko jokin historiallisena pidetty henkilö ollut oikeasti olemassa.
Länsimaisen ajattelun pitkälti tieteeseen ja todisteluun perustuva maailmankuva nojaa vahvasti lineaariseen aikakäsitykseen, mutta ritari- ja kuningassaagat, sankarirunot ja kansantarut elävät ja kukoistavat loputtomina sykleinä toistuvassa myyttisessä ajassa, jonka rationaalinen mieli pyrkii usein mitätöimään ja sivuuttamaan epätotena ja tarpeettomana. Myyttien arvo on kuitenkin kiistaton, ja sen ovat havainneet myös lukuisat poliittiset vallankäyttäjät rakentaessaan sankaritarinoiden varaan niin suurvaltoja kuin kansallista identiteettiäkin. Propagandaa ja ylemmyydentunteen lietsontaa hyödyntäen moni kansa on saatu hybriksen valtaan, ja juuri tässä näyttäytyy maskuliinisten sankaritarinoiden keskeinen ongelma. Ne ovat unohtaneet pyhän feminiinin, joka toimii elämää suojelevana ja synnyttävänä, kohti tasapainoa pyrkivänä voimana.
Ylivallan ottaneen Auringon vastavoimaksi eivät enää riitä perinteiset Kuun symboliikkaa edustavat äitiys, lempeys, intuitio ja empatia. Tarvitsemme myös Lilithin Mustan Kuun syviin vesiin sukeltavaa energiaa, sillä vasta koskettamalla pohjaa voimme todella parantua ja myös parantaa.
Tasapaino edellyttää elämän rinnalle myös kuolemaa, ja kuolema yhdessä perimmäisen tuhovoiman kanssa kytkeytyy sekin pyhään feminiiniin. Feminiinienergian kohtalonomainen hallitsemattomuus on aiheuttanut paljon pelkoa, ja siksi sitä on pyritty etenkin luontoyhteydestä ja kuolemasta vieraantuneissa kulttuureissa niin hallitsemaan, alistamaan, tukahduttamaan kuin myös demonisoimaan. Sankarihahmot ovat ansainneet kannuksensa tai jopa kuolemattomuuden usein juuri taistelemalla voitokkaasti feminiinisiä voimia vastaan, vaikka todellinen sankaruus kytkeytyy oman näkemykseni mukaan sisäisen maskuliini- ja feminiinienergian tasapainoiseen rinnakkaiseloon.
Ennen valtauskontojen syntyä eläneet varhaiset heimokansat palvoivat eri muodoissa esiintyviä jumalattaria. Ne edustivat Äiti Maata; pyhää äitiä, joka oli elämän antaja ja hallitsija. Alkukantainen luonnonusko oli matriarkaalinen, ja vasta sivilisaation kehittymisen ja kaupungistumisen myötä etenkin egyptiläiset, indoeurooppalaiset ja mesoamerikkalaiset kansat omaksuivat laajaa valtaa käyttävien kuninkaiden ja faaraoiden myötä auringonpalvontaan liittyviä uskomuksia. Hallitsijan suvereeniin asemaan kytkeytyvä Aurinko edusti valoa ja viisautta, mutta myös elämää ylläpitävää voimaa, joka siis aiemmin oli kuulunut ensisijaisesti pyhää feminiiniä edustavalle Äiti Maalle. Auringonpalvonta löytyy vielä nykypäivänäkin lähes kaikkien keskeisten uskontojen ytimestä, vaikka sitä pitkälti peitelläänkin siksi että taivaankappaleen palvonta liittyy kiusallisen läheisesti pakanuuteen.
Valta- ja valtionuskontojen toiminta on kautta historian kytkeytynyt erottamattomasti vallankäyttöön ja politiikkaan. Uskonnolliset tekstit, mutta myös lukuisat myytit ja mytologiat, ovat nykymuodoissaan pitkälti miesten kirjoittamia. Tekstejä ja tarinoita on muokattu palvelemaan miehistä pyrkimystä hallita ja alistaa paitsi naisia, luontoa ja eläimiä, niin myös itse elämää ja siihen kytkeytyviä prosesseja.
Raamatussa mainittu Lilith, joka juutalaisen näkemyksen mukaan oli Aatamin ensimmäinen vaimo, kapinoi ja kieltäytyi alistumasta miehensä valtaan. Lilithin paettua paratiisista Jumala loi Aatamille tämän kylkiluusta kuuliaisemman puolison Eevan. Lilithin puolestaan kerrotaan viettäneen rietasta elämää demoneiden kanssa ja Jumalan rankaisseen Lilithiä tappamalla tämän lapsia.
Demoniksi leimattu Lilith löytyy myös huomattavasti varhaisemmista sumerilaisten kirjoituksista joissa hänet on yhdistetty jumalatar Inannaan. Lilith ilmentää näissäkin kirjoituksissa pimeää seksuaalista voimaa, ja eräiden tulkintojen mukaan hän edustaa Innanan sisarta (jumalattaren omaa varjo-puolta) Ereshkigalia, joka puolestaan hallitsee alista maailmaa ja kytkeytyy hänkin naiseuden pimeinä nähtyihin puoliin ja seksuaalisuuden syviin haavoihin. Näissä myyteissä torjuttu, haavoitettu ja hyväksikäytetty naiseus joko pakenee tai piiloutuu.
Jumalatar Inannaa esittävässä tunnetussa Yön kuningatar -reliefissä, joka ajoittuu vuoteen 1800 BCE, alastomalla jumalattarella on siivet, sarvipäähine ja jalkojensa juuressa kaksi leijonaa. Inannan molemmin puolin sijaitsee symmetrisesti kaksi pöllöä, ja hänellä itsellään on pöllön jalat. Teoksen voi nähdä symboloivan pyhää feminiiniä ja lukuisissa mytologioissa esiintyviä jumalattaria, jotka paitsi synnyttävät ja ylläpitävät elämää, hallitsevat myös kuolemaa ja jälleensyntymää.
Jumalattaret ovat jääneet ajan saatossa miehisten sankaritarinoiden, myyttien ja uskontojen jalkoihin. Elämme edelleen vahvan Aurinko-kultin ja maskuliinisen vallankäytön maailmassa, jossa myös monet naiset feministejä myöten toimivat maskuliinienergiasta käsin. Naisen raivo ja hallitsemattomina nähdyt tunteet ovat tabu ja naista halutaan ihannoida lempeän äidillisenä, rakkautta ja valoa säteilevänä pyhimysmäisenä enkelihahmona.
+++
Unimyytti
On aika havahtua tunnistamaan ja kunnioittamaan pyhää feminiiniä, niin myyteissä ja tarinoissa kuin myös osana nyky-yhteiskunnan toimintamalleja ja arjen käytäntöjä. Ensisijaisesti meidän tulisi löytää ja palauttaa pyhän feminiinin prinsiippi itsessämme, sukupuolia rajaamatta. Tämä edellyttää syvää kytkeytymistä luontoon ja sen parantaviin voimiin, mutta myös sitä että opimme tunnistamaan ja hyväksymään omat pelkomme ja tunteet, jotka ovat syystä tai toisesta tulleet torjutuksi ja jääneet piiloon persoonan varjoon. Ylivallan ottaneen Auringon vastavoimaksi eivät enää riitä perinteiset Kuun symboliikkaa edustavat äitiys, lempeys, intuitio ja empatia. Tarvitsemme myös Lilithin Mustan Kuun syviin vesiin sukeltavaa, energia sillä vasta koskettamalla pohjaa voimme todella parantua ja myös parantaa.
Näiden ajatusten keskellä havahduin kesällä 2019 yllättäen mieleeni nousseeseen vahvaan visioon, joka kuvasi maskuliinin ja feminiinin tasapainoiseen vuorovaikutukseen perustuvaa parantajan matkaa. Ymmärsin spiraalimaisen kehäkuvion edustavan yritystä päivittää tunnetun amerikkalaisen antropologin Joseph Cambellin luomaa, monomyytiksi nimettyä sankarin perustarinaa ja siihen liittyvää kaaviota. Hän käsitteli konseptiaan vuonna 1949 julkaistussa menestyskirjassaan Sankarin tuhannet kasvot, ja rakensi siinä teorian arkkityyppisen sankarin matkasta, jossa keskeisenä tehtävänä on yksilön sisäinen muutosprosessi sekä muutoksen kautta saadun tärkeän tiedon jakaminen yhteisölle sen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Menestystä ja voittoa palvovassa nykymaailmassa monomyytti on muokkautunut pitkälti yksilön itsekeskeiseksi seikkailuksi ja selviytymistaisteluksi. Tämä haasteiden voittamisen kautta onnistumiseen perustuva ajattelumalli lukuisine eri adaptaatioineen on jo vuosikymmeniä hallinnut monien elokuvien, romaaneiden, henkisten kasvuprosessien ja jopa yritysten synty- ja kehitystarinoita. Näissä sankaritarinoissa todellista hyötyä, joka sekin on monesti vain näennäistä, kokee ensisijaisesti sankari itse.
Monomyytti ei sellaisenaan mielestäni enää vastaa nykypäivän tarpeisiin ja globaalin maailman haasteisiin edes jalomassa ja yleishyödyllisemmässä muodossaan, ei vaikka sankarin matkasta on sorvattu oma versionsa myös sankarittarille. Kyseessä on siltikin edelleen yksilön kehitystä tukeva matka, joka ei missään tapauksessa ole tarpeeton, mutta se tulisi nähdä osana huomattavasti laajempaa ja merkityksellisempää matkaa, jonka olen tässä kirjassa nimennyt parantajan matkaksi. Sen keskeisin vaihe alkaa siitä mihin sankarin henkilökohtainen kehitysmatka monomyytissä päättyy, eli siitä missä maskuliinisen on väistämättä tehtävä yhä enemmän tilaa feminiiniselle, tietoisen tiedostamattomalle ja yksilökeskeisen yhteisölliselle.
Jalustalle nostettujen sankareiden sijaan maailmamme tarvitse kipeästi parantajia. Ihminen on saastuttanut ympäristön, tappanut ennennäkemättömän määrän eläin- ja kasvilajeja sukupuuttoon ja aiheuttanut vakavan epätasapainotilan ilmaston omaan säätelyjärjestelmään. Elämme peruuttamattomien muutosten kriittisellä vaaravyöhykkeellä, tilanteessa jossa koko elonkehä uhkaa keikahtaa.
Carl Gustav Jung on todennut, että jokaisen tulisi elää ja löytää oma myyttinsä - luoda oma, henkilökohtainen mytologiansa.
Ainoa aito sankaritarina nykymaailmassa on tarina, jossa ihminen siirtyy oman edun tavoittelusta kollektiivisen parantajan rooliin. Parantamista ei kuitenkaan voi harjoittaa omasta sairaudesta käsin. Siksi muutoksen on lähdettävä yksilöiden parantumisesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Emme voi tyytyä enää pelkkään oireiden lääkkeelliseen hallintaan vaan yksilöiden on paneuduttava sairastumisen todellisiin syihin ja otettava itse lisääntyvässä määrin vastuuta omasta terveydestään. Itsensä hoitaminen on perusedellytys sille, että voi auttaa tehokkaasti myös muita, niin ihmisiä, eläimiä kuin luontoakin.
Parantumisprosessi kytkeytyy vahvasti intuitiota, empatiaa ja herkkyyttä edustavaan feminiiniseen periaatteeseen sekä sen tasavertaiseen vuorovaikutukseen kypsän maskuliinin kanssa. Jokaisella meistä on sisäsyntyinen kyky parantua ja parantaa. Parantuminen ei ensisijaisesti tarkoita kaikkien fyysisten ja psyykkisten, sairauden oireiksi yleisesti tulkittujen tunnusmerkkien katoamista, vaan liittyy vahvasti myös oman olemassaolon merkityksen oivaltamiseen sekä kykyyn kytkeytyä paitsi kehoon ja omaan psyykkiseen keskukseen, myös ympäröivään luontoon. Parantuessaan yksilö alkaa väistämättä kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa kokonaisuutta ja tulevansa elämässään opastetuksi kohti merkityksellistä tehtävää, mutta myös yhä syvempää itsetuntemusta ja sen myötä sisäistä rauhaa.
Jokainen joka parantuu, parantaa automaattisesti myös ympäristöään. Joillekin parantamisen rooli lankeaa keskeisenä elämäntehtävänä, ilman tietoisesti tehtyä valintaa. Jotkut taas lähtevät ponnekkaasti suuntautumaan sitä kohti, omien kipeiden kokemusten ja syvällisten pohdintojen seurauksena. Ennen parantajanroolin perinpohjaista oivaltamista henkilön on joka tapauksessa täytynyt valmistautua monin tavoin tulevaan, tietoisesti tai tiedostamattaan. Hän on tehnyt vaikeita valintoja sekä kohdannut huomattavia haasteita, mutta niiden merkitys paljastuu usein vasta jälkijättöisesti. Parantajan matka on väistämättä pelottava, sillä se on monin kohdin suunnistusta pimeässä.
Kuten jo totesin, sankarin matka on osa parantajan matkaa. Se on ensimmäinen suureen muutokseen johtava silmukka ja toimii ikään kuin sisäänheittäjänä parantajan matkan laajemmalle kaarelle. Siinä missä monomyytin tehtävänä on vahvistaa yksilön itsetuntemusta, unimyytiksi nimeämäni parantajan matka nostaa keskeiseksi kysymykseksi elämäntehtävän ja ihmisen roolin osana kokonaisuutta.
+++
Parantajan matka
Miksi nimesin parantajan matkan unimyytiksi? Etuliite "uni" juontaa juurensa latinankielisestä sanasta "unus" joka tarkoittaa yhtä. Siitä on johdettu muun muassa englanninkielen sanat "universe" ja "unity". Tämä "yksi" hahmottuu mielessäni yhdeksi, joka on erottamattomassa yhteydessä kokonaisuuteen. Sen sijaan monomyytin etuliite "mono" viittaa pikemminkin erillisyyteen. Se on "yksi" joka on irti kokonaisuudesta. Etuliitteestä on johdettu muun muassa sanat "monologi", "monopoli" ja "monotoninen".
Lisäksi sana uni viittaa tietysti näkyihin ja jumalten ilmoituksiin. Unien näkeminen on maailman pohjalle katsomista. Unet nousevat universumin kaivosta, tiedon pohjattomasta syvyydestä, joka näyttäytyy toisinaan uhkaavana mutta on keskeisessä roolissa oman itsemme ja tehtävämme ymmärtämisessä. Tuo tuntematon pimeys ja sen syvyys on leimattu pahuudeksi joka yhdistyy perusteettomasti kärsimykseen, aivan kuten pyhä feminiinisyys ja siihen kytkeytyvä seksuaalisuus ja herkkävaistoisuus on vuosituhansien saatossa leimattu saastaiseksi, vaaralliseksi ja jopa paholaismaiseksi. Samalla valosta ja niin sanotuista korkeammista värähtelytasoista on tehty etuoikeutettuja symboleja kaikelle hyvälle, kauniille ja onnea tuottavalle. Maailma ei ole ajautunut tuhon partaalle siksi, että valoa olisi liian vähän, vaan siksi, että uskallusta katsoa pimeyteen ei ole riittävästi.
Unimyytti edustaa siis parantajan matkaa lukuisin symbolisin merkityksin. Se on matka syntymästä kuolemaan, ja olen visioinut reitin pohjalta ylöspäin kohoavana ympyrän kehäkaarena, osana suurempaa ja meille pääsääntöisesti näkymättömäksi jäävää spiraalia.
Uni viittaa myös samannimiseen etruskien muinaiseen ylijumalattareen, elämän antajaan ja uudistajaan. Etruskien tradition mukaan kreikkalaisen mytologian sankarihahmo, puolijumala Herkules, joi Unin rintamaitoa saavuttaakseen kuolemattomuuden. Jumalaksi tulo oli tätä ennen vaatinut Zeuksen pojalta kahdentoista urotyön suorittamista. Herkuleksen selviytyminen lähes mahdottomasta tehtävästä edustaa esimerkillisesti perinteistä monomyyttiä. Lopullisen päämäärän saavuttaminen, eli jumalaksi tulo, ei kuitenkaan onnistunut suurelta sankariltakaan ilman pyhän feminiinin osallisuutta. Rintamaidon myötä Uni antoi Herkulekselle uuden elämän, tässä tapauksessa kuolemattomuuden.
Unimyytti edustaa siis parantajan matkaa lukuisin symbolisin merkityksin. Se on matka syntymästä kuolemaan, ja olen visioinut reitin pohjalta ylöspäin kohoavana ympyrän kehäkaarena, osana suurempaa ja meille pääsääntöisesti näkymättömäksi jäävää spiraalia.
Matkan varrelle sisältyy 30 eri vaihetta, jotka olen todennut keskeisiksi ja usein toistuviksi ja siten tunnistettaviksi lukuisten parantajina toimivien ihmisten elämässä. Olen siis käyttänyt hahmottelussani apuna kokemusperäistä tietoa, ja osittain unimyytti on syntynyt intuitiivisesti ja visionomaisesti, näkemieni unien, synnyttämäni taiteen ja itämerensuomalaiseen perinteeseen kuuluvan shamanistisen työskentelyn avulla. Olen tehnyt unimyytin kehittelyssä tiivistä yhteistyötä ystäväni, konseptisuunnittelija ja graaffikko Antti Kirjalaisen kanssa, joka on osallistunut aktiivisesti unimyytin ideointiin ja sen visuaalisen ilmeen muokkaamiseen. Tästä erityiskiitos hänelle.
+++
Sukellus
Toivon että hahmottelemastani kaavioon kytketystä matkasta ja sen vaiheista on apua heille, jotka pohtivat kuumeisesti sitä miksi kaikesta etsinnästä ja sisäisestä työskentelystä huolimatta he eivät koe löytävänsä tietä oikealle reitille. Toivon että unimyytti antaa valoa siinä kohden, kun matkanteko tuntuu törmänneen muuriin tai syöksyneen loputtomaan pimeyteen. Toivon että se myös antaisi rohkeutta irrottautua elämänvaiheesta, joka sementoi ihmisen paikoilleen, vaikka irti riuhtaisu tarkoittaisikin turvallisuudesta luopumista. Parantajan matkan yksi keskeisin ja monesti vaikein vaihe on yksinäisyyteen sukeltaminen. Ilman oman perimmäisen olemuksen kokonaisvaltaista kohtaamista yksinäisyydessä ei voi kohdata täysin varauksetta ja rehellisesti myöskään muita.
Jokainen elämä on ainutlaatuinen, eivätkä matkan eri vaiheet ja käänteet tietenkään sovi saumattomasti sellaisenaan valmiiksi hahmoteltuun muotoon tai teoriaan. Toivon että unimyytistä on kuitenkin apua omaa matkaansa tekeville, ja että laajalti samankaltaisina koetut haasteet, tavoitteet ja virstanpylväät tarjoaisivat kaivattua samastumispintaa. Omaan ajatteluuni vahvasti vaikuttanut psykiatri ja mystikko Carl Gustav Jung on todennut, että jokaisen tulisi elää ja löytää oma myyttinsä, luoda oma, henkilökohtainen mytologiansa. Se ei ollut tietoinen tavoitteeni, mutta henkilökohtainen matkani on johtanut minut tähän pisteeseen, jossa oma sisäinen maailmani on tuottanut unimyytin synnyttäneitä visioita, kaikuja ja heijastuksia.
+++
Sipoossa 23.04.2020, uuden kuun päivänä
KATARIINA SOURI
<3
