Kiitos että rohkenit tarttua tähän kirjaan.
Tiedän, ettei teoksen nimi ole erityisen houkutteleva ja lukijaa kosiskeleva. ”Sieluun laskeutumisen matka”, joka valikoitui alaotsikoksi, saattaa kuulostaa epäilyttävältä, sillä sielusta puhuttaessa meissä syntyy usein vahva mielikuva noususuunnasta, valosta ja korkeuksiin kohoamisesta. Niinpä ajatus laskeutumisesta voi herättää epäilyä ja jopa synkkiä ajatuksia.
”Unimyytti” saattaa sekin herättää hämmennystä. Moni varmasti mieltää unimyytin liittyvän lähinnä nukkumiseen, ja uneen yhdistettyihin virheellisiin uskomuksiin. Tarkoitan termillä kuitenkin jotakin aivan muuta. Unesta ja unien näkemisestäkin tässä kirjassa toki kirjoitan, ja osittain unimyytin olemus avautuu meille unimaailman kautta.
Vähintään yhtä keskeistä on valvetilassa tapahtuva uneksiminen, joka ei tarkoita haaveilua, vaan tietoisuuden laajentumista arkitodellisuuden toiselle puolen, tai ainakin sen raja-alueille. Unet ja uneksiminen avaavat kulkuväylän oman persoonan varjoon, ja asteittain myös yhdessä jaettuun, kollektiiviseen tiedostamattomaan. Valon määrä maailmassa lisääntyy, kun nostamme esiin piiloon jääneitä kerroksia. Siksi varjotyöskentelyn merkitys on keskeinen kirkkaan näkemyksen saavuttamiseksi.
Unimyytissä on kyse laajasta, tietoisuutta lukuisin tavoin syventävästä kokonaisuudesta, joka kattaa myös sanaan ”uni” liittyvän symboliikan ja etymologian.

Kantasana ”myytti” ei päästä meitä yhtään helpommalla. Termi on merkitykseltään tulkinnanvarainen, ja sitä käytetään nykypäivänä yhtenään vääristelevissä ja vähättelevissä yhteyksissä. Myyteistä puhuttaessa viitataan usein sitkeisiin uskomuksiin, jotka eivät ole totta, ainakaan tieteellisellä suurennuslasilla tarkasteltuna.
Perinteisesti myyteillä on viitattu tietenkin ikiaikaisiin jumaltaruihin ja luomiskertomuksiin, eivätkä ne ole valtaosalle ihmisistä enää erityisen tärkeitä tai vakavasti otettavia. Moni olisi epäilemättä valmis hylkäämään ne kauas homeiseen menneisyyteen. Mitä arvoa niillä voisi olla nykypäivänä?
Myyteillä on kuitenkin korvaamattoman tärkeä tehtävä, sillä myyteiksi luetut tarut ja legendat ovat muinoin auttaneet heimokansoja ymmärtämään muutoin selittämättömiä tapahtumia ja ilmiöitä. On hämmästyttävää, että myytit ovat toistuneet lukuisissa alkuperäiskansojen kulttuureissa hyvin samankaltaisina. Niiden keskeiset teemat, arkkityyppiset hahmot ja symboliikka ovat pitkälti yhteneväiset, ja tarjoavat viitteitä siitä, että elollisen maailman ja ihmisyyden ytimessä on kaiken kattava, sisäänrakennettu tieto ja ymmärrys; taustatarina, joka toteutuu älyllisen ajattelun ja tieteellisen todistelun ulkopuolella.

Koen vahvasti, että myytit ovat totta. Ne ovat totta samoin kuin kokemus paljaasta ja puhdistavasta rakkaudesta, joka ruokkii ja kannattelee elämää, antaen sille suunnan ja merkityksen, sekä kyeten jalostamaan meidät totuudellisiksi versioiksi itsestämme.
Kuitenkin rakkauden syvin olemus jää meille salaisuudeksi. Emme kykene selittämään tyhjentävästi rakkauden syntymekanismia, laatua ja tarkoitusta. Rakkauteen kätkeytyy suuri mysteeri, joka ylittää ihmisen biologisen tarpeen jatkaa sukua ja hoivata jälkeläisiään.
Samalla tavoin myyttinen todellisuus pakenee tarkkaa määrittelyä, tutkimusta ja todisteita. Mutta ilman kytkentää piilotajuntaamme puhutteleviin ja meitä opastaviin ikiaikaisiin kertomuksiin olemme väistämättä eksyksissä. Seilaamme globaalissa, tieteen, teknologian ja materian hallitsemassa maailmassa ilman suuntaa, vieraantuneina niin henkisestä kuin fyysisestäkin alkukodistamme. Meillä ei ole purjeita, miehistöä, kompassia eikä ankkuria. Tietoinen mielemme aluksen kapteenina jää yksin, ja joudumme väistämättä laivamme kanssa tuuliajolle ja lyhytnäköisten valintojen armoille.

Myyttinen todellisuus ei jätä matkaa tekevää yksin, mielivaltaisesti vellovan kaaoksen ja hämmennyksen keskelle. Se avaa meille kaikille yhteisen arkaaisen taustatarinan, johon voimme luottavaisesti ankkuroitua.
Unimyytti edustaa ihmisen henkilökohtaista luomis- ja kehityskertomusta, joka johdattaa meidät löytöretkelle omaan sisäavaruuteemme. Sinne on kätkettynä salattu henkinen DNA:mme. Unimyytti on oma ikiaikainen, ajattomuuteen kytkeytyvä pyhä tarinamme, joka myyteille ominaisesti puhuu meille ensisijaisesti vertauskuvin, sillä tiedostamaton mieli ymmärtää parhaiten symbolien kieltä.
Unimyytti puhuu meille myös intuition välityksellä, unimaailman ja sisäisten oivallusten muodossa, taiteen ja luovuuden, sekä lähes taianomaisilta tuntuvien sattumusten ja samanaikaisuuksien kautta. Unimyytin vaikutus ilmenee elämässämme kokemuksena johdatuksesta ja merkityksen tunteesta.

Unimyytti puhuu meille myös loogisten päätelmien, sekä tieteen ja tutkimuksen välityksellä. Olemme tulleet tärkeään taitekohtaan. Modernin tieteen kehitys on vuosisatojen ajan etäännyttänyt ihmistä muinaisten kulttuurien tietoperinteestä ja todellisuuden mystisestä kokemisesta, mutta nyt suunta näyttää joiltain osin kääntyneen.
Muun muassa kvanttitiede, joka on auttanut ihmistä ymmärtämään yhä monitasoisemmin maailmankaikkeuden rakennetta ja energiaa, on aiheuttanut murroksen tieteellis-rationaalisessa maailmankuvassa, ja muuttanut merkittävällä tavalla myös lukuisten tiedemiesten käsitystä niin tietoisuudesta kuin todellisuudestakin. Aineellisen maailman taustalla vaikuttavat elävät järjestelmät ovat paljastuneet yhä monimutkaisemmiksi. Niiden kyky toimia luovasti tukee jatkuvasti tapahtuvia uudistumis- ja muutosprosesseja ja avaa näkymiä elämän henkiseen ulottuvuuteen. Moderni tiede ei enää automaattisesti sulje pois mystisen kokemisen tasoa ja mysteeriä, joka jää väistämättä huippututkijoidenkin teorioiden ulkopuolelle.

Unimyytti puhuu meille niin syvyydestä kuin myös laajuudesta käsin. Se ei jää roikkumaan ilmaan höttöisenä ja häilyvänä yläpilvenä, vaan painaa meitä alaspäin, kohti maata ja syvyyttä; ihmisenä olemisen perustasoa ja historiaa.
Unimyytti paljastaa, että pohjasta käsin avautuu vahva ja vakaa yhteys myös henkisyyden korkeimmille tasoille. Jos tavoittelemme nousua hätäisesti ja oikoteitä käyttämällä, kadotamme kytkennän itseemme ja perimmäiseen tehtäväämme. Meidän on kasvatettava syvät juuret, joiden avulla asetumme tukevasti niin maailmaan kuin omaan perusolemukseemme. Meidän on myös ymmärrettävä ylisukupolviseen sukusieluun kytkeytymisen, ja siitä seuraavan tehtävänannon merkitys. Muutoin olemme kuin laukaisualustalta ennenaikaisesti avaruuteen karanneita raketteja.

Se, että tulemme tietoiseksi juuri meille kuuluvasta tehtävästä vaatii aikaa, ja elämän eteemme avaamien lukuisten polkujen läpi kulkemista. Kukaan ulkopuolinen ei voi kertoa meille, miksi juuri me olemme tänne syntyneet ja mitä meidän tulee elämässämme tehdä. Yksilöllinen matka toimii opettajanamme, vaatien meiltä etenemisen myötä yhä lisääntyvässä määrin tietoisia ja vastuullisia valintoja, sekä kasvattaen meitä tehtävään, jonka oivallamme asteittain.
Oivallukseen johtava sisäisen oppimisen omaehtoinen prosessi voimistuu monilla merkittävästi keski-iän kynnyksellä, jolloin olemme pitkälti suoriutuneet jälkikasvuun ja ydinperheeseen liittyvistä ensisijaisista velvoitteista. Oman tilan vapautumisen myötä käy ilmeiseksi, että elämällämme on arjesta selviytymisen ja alati muille tarpeellisena olemisen ylittävä syvempi merkitys. Meidän on muututtava itsekkäiksi itsellemme keskeisissä asioissa, ja kuunneltava sisintämme, jotta voimme kasvaa tehtävään, joka ylittää arjesta selviytymisen ja omista, sekä perheemme välittömistä tarpeista huolehtimisen. Usein löydämme jonkin uuden tavan olla palveluksessa laajemmalle yhteisölle, tai vaikka luonnolle ja luonnonvaraisille eläimille.

Unimyyttiä symboloivan unikartan kenties keskeisin vaihe liittyykin kohtaan, jossa olemme valmiit aloittamaan niin sanotun laskeutumisen prosessin. Tässä keskeisessä siirtymävaiheessa irrottaudumme vähitellen tiiviistä yhteisöllisestä elämästä, kohtaamme itsemme yksinäisyydessä ja luomme erottamattoman yhteyden ympäröivään luontoon.
Tämä ei tietenkään tarkoita lopullista eikä täydellistä erkaantumista perheestämme tai muista sosiaalisista suhteista. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta, miten mittava ja pitkäaikainen irtiotto on tarpeen. Mutta tavalla tai toisella meidän on otettava reippaasti aikaa vetäytymiselle, jotta voimme oppia yksinolemisen jalon taidon. Tukeutumalla vain itseemme, voimme alkaa tutustua oman olemuksemme ytimeen ja moninaisiin meiltä piiloon jääneisiin puoliimme.
Mutta aivan kuten nousua kohti tietoisuuden korkeampia tasoja, ei laskeutumisen prosessiakaan voi kiirehtiä. Sitä ei voi suorittaa nopeutetusti, erinäisten vaiheiden yli harppoen. Henkiseen matkaan kuuluu myös jumiin jäämisen vaiheet. Saatamme jäädä vuosikausiksi tai jopa vuosikymmeniksi toistamaan samaa sykliä, tai jumitumme kiinni vanhoihin kuvioihin niin, että elämämme muuttuu staattiseksi.
Tällaisista jumiin jäämisistä tulemme yleensä ennen pitkää tietoisiksi. Sen sijaan henkinen huvipuisto on paikka, johon moni helposti unohtuu, tai ei innostuneen lapsen lailla malta lähteä huvipuistosta, jatkaakseen kasvun matkaa eteenpäin. Monet erehtyvät pitämään henkistä huvipuistoa päämääränä, eivätkä välttämättä ymmärrä, että siellä pyöriessä matkanteko saattaa jopa pysähtyä kokonaan.

Henkinen huvipuisto sijaitsee Unimyyttiin liittyvän unikartan ensimmäisen transformatiivisen syklin, eli kuvion ylhäältä käsin avautuvan ns. sankarin matkan pohjassa. Erilaisten henkisten opettajien seuraaminen ja oppijärjestelmien, tekniikoiden ja menetelmien hyödyntäminen omassa kehityksessä kuuluu asiaan, mutta jos jäämme kiertämään vuosikausiksi tai -kymmeniksi huvipuiston laitteita tai istumme karusellissa, joka pyörii jalustalle nostamamme gurun ympärillä, niin aidoin olemuksemme ja syvin tietomme jäävät tavoittamatta, ja perimmäisin tehtävämme väistämättä toteutumatta.
Toisaalta henkisestä huvipuistosta voi myös vahingossa kiepsahtaa tekemään käänteistä matkaa ylisukupolvisen parantumisen kehälle, etenkin jos laajentaa tajuntaa ja tietoisuutta tavoilla, jotka ovat lähtökohtaisesti vaarallisia, tai joihin mieli ja keho eivät ole valmiit.
Huvipuistosta on siis ymmärrettävä lähteä. Kun olemme käyneet läpi maskuliinisen, monomyytiksi kutsutun sankarin matkan, ja sitä laajemman, yhteisöllisen soturin matkan, meidän on uskaltauduttava jatkamaan unikartan ulkokehää, ja lähdettävä laskeutumaan kohti suuren kehän pohjaa. Meidän on löydettävä oma sisäinen opettajamme ja luotava oma mytologiamme.
Monet jäävät kiertämän sankarin tai soturin matkaa kerta toisensa jälkeen, ja näin tapahtui itsellenikin. Toisto on tunnetusti opintojen äiti. Olen havainnut, että etenkin vahvan traumamenneisyyden omaavat usein tarvitsevat identiteettiä selkeyttävän ja vahvistavan sankarimatkan toistoa. Identiteetin merkitys muuttuu radikaalisti myöhemmissä elämänvaiheissa, mutta henkisen huvipuiston tehtävä ei ole vapauttaa yksilöä persoonallisista rajoista ja egosta, eikä sulauttaa häntä osaksi kollektiivista tietoisuutta.
Avaan henkisen huvipuiston hyötyjä ja haasteita lisää myöhemmin. Selvää kuitenkin on, että ennen saavutetun identiteetin merkityksen uudelleen määrittelyä me tarvitsemme luontoa, perinteisiin kytkettyjä arjen rutiineita ja yksinäisyyttä maadottuaksemme. Mitä tukevammin olemme juurtuneet, sitä laajemmin voimme avata tietoisuuttamme ja ymmärrystämme turvallisesti ja niin, että pääsemme matkallamme aidosti eteenpäin.

Näen, että olemme syntyneet tänne oppiaksemme ihmisyydestä ja siitä viisaudesta, joka on kerrostunut ihmislajin miljoonien vuosien mittaisesta kehityshistoriasta maapallolla. Biologisesti emme ole juurikaan muuttuneet viimeisten 200 000 vuoden aikana, mutta tietoisuutemme tasossa ja laajuudessa on tapahtunut muutoksia eri aikakausina ja eri kulttuureissa.
Kehitys ei kuitenkaan ole tapahtunut lineaarisesti eikä samatahtisesti, vaan eri kansojen, yhteisöjen ja yksilöiden välillä on ollut merkittäviä eroja. Globaalisti toimivassa nykymaailmassa nuo erot uhkaavat aiheuttaa ennen näkemättömän repeämän ihmiskunnassa.
Selkeään vähemmistöön on jäänyt se osa väestöstä, joka pyrkii muistamaan ja jäljittämään lajimme historiaa ja henkistä perimää, sekä oppimaan siitä. Näiden ihmisten aikakäsitys on usein syklinen. Ihmisyydestä ja kaukaisesta historiastamme oppimisen myötä ajan syklit pidentyvät, ja riittävän pitkien syklien toteutuessa voimme puhua jopa myyttisestä, eli niin sanotusta jumalallisesta aikakäsityksestä.
Se ei ole sama asia kuin nykymaailmassa hehkutettu hetkessä eläminen, mikä kauniista ajatuksesta huolimatta tarkoittaa valitettavan usein vastuun kantamisen välttelyä. Hetkessä elävä näkee vain tämän hetken, ja ottaa siitä kaiken irti, kun taas myyttisen aikakäsityksen omaksunut näkee käsillä olevan hetken ja sen arvon kytkeytyneenä mittaamattoman laajaan kokonaisuuteen, ja kantaa siksi vastuuta teoistaan ja toimistaan.
Länsimaissa vallalla oleva lineaarinen aikakäsitys on yksipuolisen suppea ja helposti valjastettavissa ihmisen loputtoman itsekkyyden ja planeetan kannalta tuhoisten agendojen toteuttamiseen. Ohjatuissa joukossa marssivien katse on suunnattu joko konservatiiviseen, valtauskontojen kahlitsemaan menneisyyteen, tai individualismiin, jossa suunta on yksiomaa eteenpäin. Edistys, uudistus, innovatiivisuus ja kokeellisuus ovat talloneet vuosituhantiset perinteet alleen. Sen sijaan että ihmiskunta uskoisi ja luottaisi tulevaisuuteen, sitä kestävästi ja vastuullisesti rakentaen, se on tehnyt tulevaisuudesta uskonnon, joka lupailee ihmisille pelastusta. Viihde, teknologia ja kuluttaminen vievät huomion pois massiivisista ongelmista, joita pyritään ratkomaan ensisijaisesti tieteen ja teknologian keinoin. Poliittisille päätöksille haetaan viitekehystä ja peilauspintaa korkeintaan lähihistoriasta.
Mutta aikajänteen on ulotuttava huomattavasti kauemmas, aina esihistoriaamme asti. Valitettavasti muinaishistorian jäljelle jäänyt arvo on pääsääntöisesti niillä museoihin päätyneillä aarteilla, jotka ovat löytyneet arkeologisilta kaivauksilta. Niitä me ihmettelemme ja ihastelemme, mutta emme ymmärrä integroida tarjolla olevaa tietoa nykypäivän ihmisten elämään ja paneutua ihmisyyden henkiseen arkeologiaan.

Olen itse suomalainen, ja unimyytti kytkeytyy joiltain osin itämerensuomalaisten kansojen muinaisuskoon. En ole perehtynyt siihen kovinkaan yksityiskohtaisesti, osin siksi, että säilynyttä, suoraa tietoa ei ole helposti saatavilla. Suomensukuisten heimojen harjoittama luontousko pyrittiin, ja pitkälti onnistuttiinkin, tuhomaan kristinuskon tieltä, ja vaikka olen ollut tästä surullinen ja vihainenkin, niin koen, että kasvaminen henkisessä tyhjiössä vailla juuria on ollut myös omanlaisensa siunaus. Olen nimittäin ollut pakotettu etsimään tietoa itsenäisesti sieltä, mistä kaukaiset esivanhempammekin ovat tietoa aikanaan noutaneet. Tämä on pakottanut tekemään omaehtoista, mysteeriperinteeseen kuuluvaa matkaa, ja turvautumaan menetelmään, jonka koen keskeiseksi autenttisen tiedon saamiselle.
Toki olen hyödyntänyt unimyytin luomisessa myös dokumentoitua materiaalia paitsi suomensukuisten kansojen, niin myös muiden muinaisten kulttuureiden henkisestä perinteestä, silloin kun olen kokenut, että tiedolla on keskeinen merkitys ja se resonoi Unimyytin kanssa. Sukupolvien välillä kulkenutta elävää tietoa ja kulttuuria on sitäkin yhä jäljellä harvalukuisten alkuperäiskansojen keskuudessa, mutta heistä valtaosa pyrkii säilyttämään oman tietoperinteensä ytimen autenttisuutta pitämällä sen salassa. Ymmärrän suojaamisen tarpeen ja kunnioitan heidän tahtoaan, vaikka koenkin, että kaikki se tieto mikä auttaa ihmiskuntaa havahtumaan ja parantumaan olisi tärkeää saada laajasti käyttöön.
Suomalaista muinaisuskoa on viime aikoina herätetty vahvasti henkiin. On kerätty tietoa kirjoihin ja perustettu erilaisia luontouskon ja omavaraisuuden ympärille rakentuneita ryhmiä. On tehty keskeisen tärkeää työtä elvyttämällä takaisin arkikäyttöön erilaisia riittejä ja rituaaleja, sekä palauttamalla vuodenkiertoon alkuperäisen tarkoituksensa mukaisia pakanallisia juhlia.
Muinaisten suomalaisten maine syvän luontoyhteyden poikkeuksellisen pitkään säilyttäneenä ja maagisia kykyjä omaavana kansana on sekin tunnustettu. Esimerkiksi viikinkisaagoissa on lukemattomia mainintoja suomalaisten tiedoista ja taidoista, etenkin myöhäiseltä viikinkiajalta. Paitsi että Suomeen tehtiin ryöstöretkiä, niin suomalaiset olivat alkeellisista aseistaan huolimatta myös pelättyjä sotureita hurjan luontonsa ja maagisten kykyjensä takia. Taikavoimia hallinneilta suomalaisilta, etenkin naisilta, haettiin tietoa, ohjausta ja parannusta, ja suomalaiset naiset olivat myös haluttuja vaimoja viikinkikuninkaille ja -sotureille.

On kiistatonta, että niin sanottuun sivistykseen perustuva kehityksemme on ollut reippaasti jäljessä muihin Euroopan kansoihin verrattuna. Maanviljelykseen siirtyminen tapahtui meillä lähes 2000 vuotta myöhemmin kuin keskisessä Euroopassa, ja samalla kun muualla jo syntyi uutta kulttuuria luovia kaupunkivaltioita, meillä elettiin kylissä ja metsissä luonnon ehdoilla. Heimokulttuuri ja metsästäjä-kerääjäkansan elämäntapa säilyi meillä poikkeuksellisen pitkään, ja sitkeässä istui myös muinaisuskomme luonnonhenkineen, loitsuineen, runoineen ja tarinoineen. Kirkon miekkalähetyksistä ja vainoista johtuen henkiä ja haltioita palvottiin salaa, sillä myyttinen metsä oli pyhä.
Mutta väistämättä, vähä vähältä, kansamme taipui pelon, painostuksen ja väkivallan alla, ja joutui lopulta hylkäämään lähes täysin oman historiansa. Ylpeys vaihtui salakavalasti häpeäksi, emmekä yhä edelleenkään ymmärrä ainutlaatuisen menneisyytemme merkitystä.
Meissä suomalaisissa on kuitenkin edelleen jäljellä arvokasta perimätietoa, jos ei ihan näkyvissä niin heti pinnan tuntumassa kuitenkin. Mutta sen sijaan että vaalisimme tätä ominaisuuttamme, me juoksemme sitä karkuun ja yritämme edistys- ja teknologiauskossamme haudata heikkoudeksi kuvittelemamme todellisen voimamme ja sisäisen tietomme mahdollisimman syvälle, piiloon häpeältä.
Tästä käsittelemättömästä häpeästä johtuen Suomi on mm. yksi maailman medikalisoiduimmista valtioista. Luontaisiin hoitomuotoihin kohdistuu valtavasti pelkoa ja vihaa, aivan kuten luonnonvaraisiin petoeläimiimme. Myös henkisyys nähdään kielteisessä valossa, niin että siitä avoimesti puhuvia pidetään tyhminä, epäuskottavina ja jopa mielisairaina. Sen sijaan valtauskonnot saavat hyväksyntää ja suojelua, eikä uskossa olevien älykkyyttä kyseenalaisteta.
Me suomalaiset olemme paitsi lukuisten sotiemme, niin ennen muuta myös henkisen juurettomuutemme ja kansallisen häpeämme traumatisoima kansa.

Vakavien traumakokemusten tiedetään kulkevan useassa sukupolvessa eteenpäin, niin psykologisesti kuin epigeneettisestikin. Vuosituhansien ajan samankaltainen informaation siirtymisen prosessi toteutui myös tietoperinteen osalta. Mutta nyt me siirrämme eteenpäin ainoastaan traumaa, eikä alkuperäiskansojen tietoperinne ja viisaus tavoita enää kuin häviävän murto-osan maailman väestöstä. Ihmisen henkiselle kehitykselle ja hyvinvoinnille elintärkeän tiedon kulku on pyritty ja onnistuttu monin tavoin katkaisemaan.
Tämä tuhoisa kehityssuunta on kiihtynyt viime vuosikymmeninä. Valtaosa ihmiskunnasta marssii riemukulkueessa kohti transhumanismia, joka nojaa vahvasti teknologian ja lääketieteen räjähdysmäiseen kehitykseen ja lähes kritiikittömään hyödyntämiseen. Hinta oletetuista hyödyistä on kova. Vallan keskittyminen ja mielivallan käyttö lisääntyy. Alistumme yhä enemmän ulkoiselle ohjaukselle.
Samalla menetämme kykymme ja mahdollisuutemme kehittää synnynnäistä, ihmiskehoon sisäänrakennettua huipputeknologiaa. Vasta viime vuosina on oivallettu, että mm. oppimisen ja muistin kannalta keskeisessä aivojen hippokampuksessa syntyy uusia hermosoluja läpi elämän, mutta mikäli näitä neuroneja ei oteta käyttöön, ne kuolevat. Tekoälyn ja virtuaalitodellisuuden laajamittainen käyttö tulevat passivoimaan ajatteluamme ja surkastuttamaan aivojen toimintaa sekä muistia, ja kääntämään ihmisen älyllisen kehityksen yhä rajummin taaksepäin. Jo nyt on todettu, että ihmisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on laskenut viime vuosikymmeninä hälyttävästi.

Monet biohakkeroinnista innostuneet pyrkivät hyödyntämään kaikkia mahdollisia kehityslinjoja rinnakkain, mutta kykenemmekö hahmottamaan ja vastustamaan sen rajan ylitystä, jonka jälkeen biologisen kehomme muokkaaminen on mennyt niin pitkälle, että aiheutamme vakavaa tuhoa suunnattoman kapasiteetin omaaville luoville, sisäisille prosesseillemme?
On vaikea ymmärtää, että merkittävä osa ihmisistä on valmis luopumaan ihmisyydestään, vaikka olemme vasta hädin tuskin raottaneet ovea oman biologiamme huikeisiin mahdollisuuksiin. Ja nuo mahdollisuudet eivät avaudu meille, jos emme palauta kytkentäämme menneisiin sukupolviin. Voimme ymmärtää nykyhetkeä ja hahmottaa tulevaa vain kaukaisten esi-isiemme tarjoaman pitkän aikajänteen avulla. Sivuuttamalla tuon arkaaisen tiedon unohdamme samalla alkuperämme ja perusluontomme, ja menetämme lajina lopullisesti mahdollisuuden muistamiseen.
Unimyytti liittyy uneksimiseen, joka on ensisijaisesti juuri muistamista. Menneet sukupolvet elävät meissä, ja meillä on vastuu heidän ojentamansa viestikapulan kuljettamisesta eteenpäin. Joukkueemme on salamannopea, huippuvarusteltu ja teknisesti häikäisevä, mutta miten voimme pärjätä kisassa ja päätyä hyvään lopputulokseen, jos annamme viestikapulan pudota?
Tämän kirja kertoo pysähtymisestä ja pudonneen viestikapulan noutamisesta. Se kertoo siitä, kuinka kilpajuoksun sijaan on viisasta edetä rauhassa ja tehdä matkaa kaikkiin suuntiin, toisinaan eksymällä ja suunnan kadottamalla, mutta palaamalla aina takaisin oikealle reitille.

Se henkilökohtainen matka, joka minun oli tehtävä tämän kirjan synnyttämiseksi, on kestänyt koko tähänastisen elämäni. Nykyhetkestä käsin on helppo nähdä, kuinka kaikki kohdalleni osunut on ollut tarpeellista syvemmän ymmärryksen saavuttamiseksi.
Idea unimyytistä syntyi noin seitsemän vuotta sitten, yllättäen avautuneena oivalluksena ja syvän intuitiivisen tunnistamisen vahvistamana visiona. Tiesin välittömästi, että olin sisäisen totuuteni äärellä, ja matkalla kohti sen ydintä.
Kun ryhdyin kirjoitusurakkaan, olin hieman alle viidenkymmenen, varhaisessa keski-iässä. En vielä tuolloin aavistanut, miten merkittävä vaikutus vaihdevuosilla on naisen koko olemukseen, niin ajatteluun, tunteisiin kuin kokemukseen omasta itsestä ja elämästä. Vaihdevuodet ovat murrosiän rinnalla naisen keskeisin siirtymä- ja kypsymisriitti, eikä ole liioiteltua sanoa, että vaihdevuosien jälkeen alkaa naisen toinen elämä. Tai oikeastaan ajattelen, että naisella on neljä elämää. Vaihdevuosien myötä alkaa niistä viimeisin, ja epäilemättä merkittävin.
En oivalluksen Unimyytistäni saatuani ymmärtänyt, että vasta tästä äärimmäisen tärkeästä, viimeisestä elämästä käsin, kykenisin kirjoittamaan kirjan loppuun. Tehtävä on ollut äärimmäisen haastava ja epätoivoakin aiheuttava. Materiaalia on kertynyt vuosien mittaan valtavasti, ja massiivinen aihepiiri on näyttäytynyt usein hankalasti hallittavana ja jäsenneltävänä. Olen monesti epäröinyt kykyäni kirjoittaa teosta valmiiksi, ja ollut myös huolissani sen julkaisemisesta. Kirjan sisältö ei varmaankaan avaudu kaikille, ja teos tulee epäilemättä herättämään moninaisia reaktioita.
Sisimmässäni olen silti tiennyt, että kirja oli kirjoitettava loppuun, ihan jo itsenikin kannalta. Ymmärsin myös katuvani jonakin päivänä raskaasti, jos jättäisin Unimyytin julkaisematta.
Vähitellen sekin tuli selväksi, että minun on kustannettava teos itse. Tämän kirjan ei kuulu kulkea kustannusyhtiöiden kanavissa ja mankeleissa, ei altistua suuryritysten tehokkuus- ja kvartaaliajattelulle, ulkoa käsin toteutetulle markkinoinnille ja tyngäksi jäävän elinkaarensa lopussa tylylle makuloinnille. Haluan antaa kirjalle orgaanisemman, omannäköisensä elämän.
En myöskään koe mielekkäänä, että tästä kirjasta tehdään digitaalisia versioita, tai että tekoäly lukee sen äänikirjaksi. On tärkeää, että teos on fyysisesti lukijan käsissä perinteisenä paperikirjana, ja toivon että se kulkee mukana ihmisten elämän mittaisessa matkassa sen erinäisiä vaiheita rikastuttaen, tukien ja inspiraatiota sekä oivalluksia tarjoten. Ääneen lukemisella on silläkin kiistaton arvonsa, mutta ensisijaisesti niin, että lukija ja kuulija ovat samassa fyysisessä tilassa, jakaen yhteisen kokemuksen.

Pidän keskeisen tärkeänä myös sitä, että tekstissä säilyy oma sisäinen ääneni ja tapani ilmaista itseäni. Haluan, että ajatukseni välittyvät tekstistä ilman turhia suodattimia tai osaavankaan kustannustoimittajan merkittävää editointia. Kukaan ulkopuolinen ei voi olla vaikuttamassa sisältöön, joka kumpuaa henkilökohtaisesta sieluun laskeutumisen matkastani ja kokemuksesta, johon mahdollisella kritiikin esittäjällä ei ole suoraa yhteyttä.
Olen siis edennyt projektissa sisällön ja itselleni luontevan ilmaisun ehdoilla ja todennut, että muotoseikat eivät ole tämän teoksen keskiössä. Olen luottanut sisäiseen ohjaukseen ja intuitioon sekä tietoon, mitä olen elämäni moninaisissa vaiheissa ja eriskummallisissa käänteissä oppinut ja oivaltanut.
Tyhjentävästi en voi omaa kokemustani lukijalle avata, vaan jokaisen on kuljettava omien oivallusten ohjaama matkansa. Voin kertoa esteistä ja hidasteista, sekä viitoittaa tietä ja avata etenemistä avittavia lukuisia mahdollisuuksia. Voin toimia kirjan kautta vertaistukena ja henkisenä kanssakulkijana, ja antaa toivoa tilanteissa, joissa epätoivon ja eksymisen kokemukset uhkaavat lannistaa matkaajan. Mutta nopeaa oikotietä, varmoja vastauksia, tai jokaisen kohdalla toimivaa patenttiratkaisua sielutilaan laskeutumisesta en voi tarjota.

Eteneminen vaatii kärsivällisyyttä, ja usko matkan merkityksellisyyteen on jokaisen löydettävä itse. Omalla kohdallani haasteita ja hidasteita on ollut valtavasti, jo arjenkin tasolla. Olen vastannut elämässäni yksin niin monesta osa-alueesta, että henkisen työskentelyn ja tämän teoksen kirjoittamisen tiellä on aina tuntunut olevan liikaa kaikkea muuta: eläimiä hoidettavana, tauluja maalaattavana, laskuja maksettavana ja tilanhoitotöitä tehtävänä.
Läheisiänikin olen pyrkinyt auttamaan ja tukemaan heidän omissa haasteissaan, sekä pitämään edes jotenkin yllä harvoja ystävyyssuhteitani. Aika tuntui aina loppuvan kesken, mutta jossakin kohden oivalsin, että henkisyyden korkein aste toteutuu ensisijaisesti juuri arjessa; elämän luontaisia syklejä kunnioittavaan perinteeseen kytkeytyneen arjen puuhissa, eikä niinkään oman kasvun ja kehityksen ympärillä pyörivissä henkisissä harjoituksissa, riiteissä ja rituaaleissa.
Uskonnot ovat omaksuneet henkisyydestä riitit ja rituaalit, mutta ihmisten yhteen liittämiseksi rakennettu seremoniallisuus ja pyhiksi määritellyt toimitukset jäävät auttamattoman tyhjiksi ja merkityksettömiksi ilman elävää kytkentää luontoon ja elollisia olentoja kunnioittavaan ikiaikaiseen elämäntapaan. Henkisyydessä eläminen edellyttää juurevaa arkea, sillä vain siten ymmärrämme ja todella koemme olevamme ihmisinä erottamaton osa luonnon monimuotoista verkostoa ja henkimaailmaa.

Teos on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa koostuu luvuista, jotka käsittelevät niitä syitä, jotka liittyvät kyvyttömyyteemme löytää syvyyttämme ja sen seurauksena suuntaa kohti aitoa ja ainutlaatuista sieluyhteyttä. Lisäksi avaan Unimyytin syntyhistoriaa, taustaa ja merkitystä, sekä elämänmittaista matkantekoa edustavan unikartan toimintaa. Olen pyrkinyt siinä kartoittamaan lukuisia mahdollisuuksia edetä omaa, ainutlaatuista elämänpolkua, eikä tarkoituksena ole ohjata ketään toimimaan jollakin ennalta määrätyllä tavalla. Kartta ei ole sama asia kuin reittisuunnitelma, tai toteutunut matka. Kartan tehtävä on vain antaa osviittaa matkan eri mahdollisuuksista ja vaiheista, ja kannustaa ihmistä lähtemään liikkeelle ja jatkamaan eteenpäin joskus ylivoimaisiltakin tuntuvista haasteista huolimatta.
Teoksen toisessa osassa avaan unikarttaa konkreettisemmin ja listaan elämän eri vaiheisiin liittyviä etappeja, sekä niihin liittyviä teemoja ja arkkityyppisiä merkityksiä. Hahmotan lukuisille vaihtoehtoisille reiteille päätymisen riskejä ja mahdollisuuksia, ja vastavirtaiseen kulkusuuntaan ajautumisen potentiaalisia ja joskus vakaviakin seurauksia.
Mitään maagisia madonreikiä tai teleportteja matkan varrelta ei löydy. Emme voi siirtyä eteenpäin valon nopeudella tai ajatuksen voimalla. Emme voi tehdä megalomaanisia harppauksia psykedeeleillä, transsilla, syvämeditaatiolla tai millään muullakaan menetelmällä, emmekä loikkia eri vaiheiden yli elämää suuremman oivalluksen tai valaistumisenkaan avulla. En väitä, etteikö valaistuminen, vaikka jo nuorella iällä, olisi mahdollista, mutta silloin kyse on jostakin muusta kuin tässä kirjassa kuvaamastani täyteen feminiiniseen voimaan kasvamisen, ja kolmijakoiseen sieluyhteyteen linjautumisen prosessista.

Unimyytti ei tarjoa menetelmää, vaan kokemukseen perustuvan, oivallusten täyttämän, transformatiivisen matkan. Unikartta on ikään kuin kompassi, joka auttaa hahmottamaan sijaintiamme ja pysymään kurssilla silloin, kun napatähden avulla suunnistaminen on olosuhteista johtuen mahdotonta. Meillä kaikilla on kuitenkin oma johtotähtemme, ja jokaisen yksilöllinen matka toteutuu omaa sisäistä opasta kuunnellen. Minusta ei ole oppaaksi muille, eikä mitään mitä tässä kirjassa sanon, pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Näkemyksiäni ei ole tarkoitettu ehdottomiksi totuuksiksi, vaan kriittisesti pohdittaviksi mahdollisuuksiksi.
Jos olet joistain asioista kanssani eri mieltä, tai koet unikartan paikoitellen sinulle vieraaksi maaperäksi, mutta löydät silti oman kytkentäsi pohjaan, on teos tehnyt tehtävänsä. Minä en voi tietää mitä sieluyhteyteen linjautuminen ja omaan syvyyteen laskeutuminen juuri sinun kohdallasi tarkasti ottaen tarkoittaa, sillä sinun matkasi on tunnistettavissa olevista vaiheistaan huolimatta silti ainoa laatuaan.